Sotilaiden raskas taakka

Akuutti 1.12.2009

- Kaikkein varhaisin muistoni on, että näen oman isäni siellä kotitalon pirtin lattialla makaamassa. Vanhin veli ja naapurin mies päihittävät aggressiivisen isän ja sitten isä pannaan puusänkyyn makaamaan ja siihen köysillä kiinni, että hän ei tekisi perheellensä mitään. Mutta koska minuun ei koskettu ruumiillisesti, en ole saanut koskaan selkääni tai nähnyt sitä viuhuvaa puukkoa, niin olen hyvin pitkään luullut, että minulla ei ole ollut väkivaltaista lapsuutta.

Näin toteaa kirjailija-toimittaja Irja Wendisch, joka on kirjoittanut useita teoksia lapsuudesta sodan jaloissa.

Nykyisin Berliinissä perheensä kanssa asuva Irja Wendisch syntyi kahdeksanlapsisen perheen toiseksi nuorimmaksi vuonna 1955. Sodan päättymisestä oli kulunut vasta kymmenen vuotta, mutta ympäristössä ei sodasta puhuttu, ei ainakaan lasten kuullen. Wendischin lapsuuden koti sijaitsi Rovaniemen maalaiskunnassa Oikaraisen kylässä Kemijoen rannalla. Pojat löysivät metsästä saksalaisten ruostuneen kypärän tai vanhoja poteroita, siinä lähes kaikki vihjeet sota-ajasta.

Myhäilevä työmies

Irja Wendisch selailee Matti Saanion taidevalokuvakirjaa Musta talvi, valkea kesä, jonka eräässä valokuvassa Wendischin isä on pistänyt tupakaksi kesken töittensä. Saanio tallensi Irja Wendischin lapsuudessa pohjoisen ihmisten elämää sellaisena kuin se sodan jälkeisen vaatimattoman arjen keskellä näyttäytyi.

- Isä Klubi-tupakka käsissään, ahavoituneet kasvot, lippalakki päässä, vähän naureskelevana, myhäilevänä hevosensa kanssa. Sellaisena haluan muistaa isäni kuin hän on tässä kuvassa.

- Isä kävi metsätöissä joka talvi, eikä juurikaan ollut kotona tänä aikana. Jokapäiväinen leipä tuli omasta maasta, talossa oli kolme lehmää. Äiti oli kova tekemään töitä. Hän haki vedet, lämmitti uunit, leipoi pullat, hoiti lehmät ja kasvimaan. Lapset kasvoivat siinä sivussa.

- Olen aina miettinyt sitä, miksi minun isäni oli sellainen kuin oli. Ymmärtämättä sitä, että ehkä isä oli sellainen kuin oli, koska hän oli ollut sodassa. Isä oli erittäin työteliäs, ja ryhtyi innokkaasti töihin. Hän oli erittäin kunnianhimoinen, hänen lempitarinoitaan olivat ne, kuinka suuria urakoita hän oli saanut aikaiseksi ja kuinka hän oli paras. Mutta hän oli hyvin lyhytjänteinen ihminen, eikä jaksanut tehdä kauaa näitä töitä.

Lapset kasvoivat siinä sivussa

- Isä ei puuttunut lasten kasvatukseen. Vaikka hän oli läsnä, ei hän kuitenkaan ollut läsnä. Hän eli omaa elämäänsä. Mutta vanhempia sisaruksia saatettiin vielä kasvattaa tuppivyöllä. Ei siihen aikaan varsinaisesti ”kasvatettu”. Vanhemmilla oli tekemistä omien ongelmiensa ja avioliittonsa kanssa.

Suurimman vastuun perheessä kantoivat äidin ohella isommat sisarukset, ja heihin Irja Wendisch sai hädässä turvautua. Omat huolet piti piilottaa, sillä äidillä riitti ongelmia talouden pyörittämisessä.

- Muistan hyvin tarkkaan sen hetken, kun noin kymmenvuotiaana päätin, että nukeilla en enää leiki. Ei minulla nukkeja kotona ollutkaan, paitsi se yksi ainoa nukke, jonka olin koulussa itse tehnyt ja johon oli kaupasta ostettu pää. Senkin nuken halusin heittää pois elämästäni. Oli suuri tarve tulla aikuiseksi jo pienenä lapsena. Ehkä se johtui elämän rankkuudesta. Lopullisesti lapsuuteni loppui, kun lähdin oppikouluun.

Isät häipyivät viinamäkeen

- Kun isällä oli paljon ongelmia, hän lähti säännöllisesti ryyppyreissuilleen ja saattoi viipyä siellä hyvinkin pitkään. Tuli takaisin kotiin sitten kun tuli. Yleensä kun hän tuli takaisin kotiin, hän oli aika aggressiivinen. Sinä aikana, kun isä oli poissa, lapset vaistosivat, että äiti kärsii. Joko siitä, että isä oli poissa tai siitä, että koko talous jäi hänen vastuulleen. Lapset alkoivat ottaa vastuuta vanhemmistaan, sekä äidistä että isästä. Meillä se on ollut aina näin. Vanhemmat sisarukseni ovat puolustaneet äitiä isää vastaan ja selvitelleet vanhempien välisiä riitoja. Lapsi ei ole saanut olla lapsi, vaan on joutunut korvaamaan isän monessa tilanteessa.

- Jostain syystä aina ilmestyi korttipakka pirtin pöydälle. Kesää kohti isä ryhtyi puuhastelevaksi, riehakkaaksi, iloiseksi ja seuralliseksi. Kaikki nämä ihanat asiat, joita ihmisessä on, olivat sen vuoksi niin vaikeita, koska aina tiesi että kohta se lähtee. Hän kehitti jostain riidan, lähti, ja kaikki työt jäivät lasten tehtäväksi. Yleensä hän lähti juuri heinänteon aikaan.

Irja Wendisch pitää miesten häipymistä reissuilleen hyvin suomalaisena ilmiönä. Monessa muussakin perheessä vastuu jäi perheen äidille ja lapsille, sen hän on ymmärtänyt vasta aikuisena, paljon myöhemmin. Tämän ymmärtäminen on lieventänyt lapsuudesta aiheutunutta henkilökohtaisen häpeän tunnetta.

Sisältä rikki ammuttu

Sodan päättyminen ei siis aina merkinnytkään onnellista uutta alkua sotilaalle ja hänen perheelleen. Vaikka miehet olisivat selvinneet talvi- ja jatkosodan rintamilta takaisin kotiin, oli moni heistä ammuttu sisältä rikki. Myös Irja Wendischin isä voiteli sodan haavoja viinalla.

- Kun nämä miehet eivät itsekään tunnistaneet omia traumojaan, yhteiskuntakaan ei ollut tietoinen heidän ongelmistaan. He eivät saaneet tukea mistään, niin miten muuten he olisivat pystyneet hoitamaan tätä asiaansa kuin hoitamalla sitä keskenänsä. Nämä miehet ryyppäsivät keskenään – totta kai! Ja ryypätessä muisteltiin menneitä sankaritekoja.

Kaksikasvoinen isä

Hyvinä päivinä isä oli lämmin ja nauravainen, laski leikkiä. Hän oli hyvin herkkä. Ongelmana oli se, että koskaan ei tiennyt milloin tuuli kääntyy. Lapset joutuivat olemaan varuillaan, koskaan ei voinut luottaa siihen, että hyvä olotila säilyisi.

- Isä oli arvaamaton ja luulen, että tällainen aaltoileva käyttäytyminen tai se, että mielentila vaihtuu nopeasti, on lapselle loppujen lopuksi jopa vaikeampaa kuin sellainen isä, joka on aina ilkeä ja paha. Sillä jos isä on aina ilkeä ja paha, niin sille voi olla oikeasti vihainen. Mutta kun isässä on kaksi puolta, niin se on lapselle hyvin vaikea asia.

Saksalaisten psykoanalyytikkojen mukaan sota aiheuttaa psyykkisiä häiriöitä, jotka puolestaan altistavat sellaisille mielentilahäiriöille kuten maanis-depressiivisyydelle.

Varastettu lapsuus

Irja Wendischin perheessä ei tunteiltu tai hellitelty lapsia. Ajan hengessä ei kehuttu turhaan, sillä sehän kasvattaisi lapsista ylpeitä. Vaikeista asioista vaiettiin ja piilouduttiin puhumattomuuteen. Paha olo siirtyi seuraaville sukupolville ja pahimmillaan se vaikuttaa vielä lastenlapsissakin.

Wendisch on jutellut sotilaiden lasten kanssa ja tullut siihen tulokseen, että moni sodan kokenut mies ei kyennyt suomaan lapsilleen huoletonta lapsuutta ja elämäniloa. Olihan heidän oma nuoruutensa varastettu.

- Eräs tuttavani kertoi, että kun hänen 18 -vuotias veljensä oli lähdössä tanssimaan, huusi hänen isänsä vihaisena perään: ”Sinun ikäisenä minä olin juoksuhaudoissa ja sinä vain menet diskoon!”

- Olen todella paljon miettinyt sitä, miksi isä ei suonut mitään meille lapsille. Isäni oli hirveän rehti, reipas ja reilu kyläyhteisössä kaikille, mutta jotenkin aina kateellinen meille. Hän ei halunnut omille lapsilleen antaa sitä viimeistä paitaansa. Minun isäni ei kyennyt siihen. Hänelle oli esimerkiksi hyvin vaikea asia, että äiti halusi lähettää lapsena oppikouluun. Luulen, että tämä johtuu myös niistä varhaisen elämän sotakokemuksista, kun poika lähtee sotaan eturintamalle, on siellä viisi vuotta ja tulee sieltä 24-vuotiaana viiden vuoden jälkeen pois.

Itseä ei rakasteta

- Sodan lapsille on tyypillistä omien vaivojen vähättely aikuisena. Kun vanhuus lähestyy ja ihmiselle tulee kaikenlaisia vaivoja, ovat he jo lapsena kokeneet niin kovia asioita, että omia ruumiillisia vaivoja ei haluta ottaa todesta ja ryhtyä hoitamaan niitä. Taustalla vaikuttaa ajatus siitä, että ihmisellehän saattaa sattua paljon kauheampiakin asioita. Tämä on kollektiivinen kokemus, joka on tyypillistä sodan keskelle syntyneille lapsille. Ei rakasteta itseä riittävästi.

Jossakin vaiheessa menneisyyden käsittelemättömät ikävät asiat saattavat johtaa siihen, että esiin pulpahtaa pahan olon tunne, johon ei löydä syytä. Masennuksen ja huonon olon saattaa laukaista näennäisesti pienikin syy. Aikoinaan vaikkapa kuvat Jugoslavian sodasta, sodasta lähellä Euroopan mantereella, saattoivat synnyttää pelon tunteita aikuisissa, jotka olivat lapsena esimerkiksi kokeneet pommituksia.

’Tämä mies ei enää pelottele minua’

Irja Wendisch ei isänsä elämän loppuvaiheessakaan voinut jutella tämän kanssa asioita selväksi. Hän tapasi isänsä 15 vuoden tauon jälkeen, kun oli nuorena aikuisena jo päässyt henkisesti isästään jaloilleen. Kun hän yritti viritellä keskustelua menneistä, oli isän vastaus lyhyesti: ”Kun en minä muista”.

Silloin Irja Wendisch tajusi, että tämä mies ei enää koskaan tule muuttumaan, mutta tämä mies ei myöskään enää koskaan tule aiheuttamaan hänessä pelkoa. Sen oivallettuaan hän pystyi vihdoin antamaan isälleen anteeksi.

- Olen nyt siis näin pitkän ajan jälkeen oppinut ymmärtämään isääni aivan eri tavalla, koska ajattelen, että se hänen aaltoilevaisuutensa ihan oikeastikin saattoi johtua sodasta - ja varmasti johtuikin. Voi kuinka harmi, että en lapsena tai nuorena ja silloin kun isäni eli, osannut tiedostaa tätä asiaa. Jos minulle joku olisi selittänyt, miksi isä on sellainen kuin on, niin olisin voinut jo tuolloin antaa hänelle anteeksi niin monta asiaa. Olisin voinut suhtautua siihen toisella tavalla, ja ehkä se olisi helpottanut myös hänen olotilaansa.

Toimittaja: LEA FROLOFF

Lähde: Irja Wendisch: Me sotilaiden lapset, Ajatus Kirjat, Gummerus Kustannus Oy, Jyväskylä 2009.