Sosiologisia näkökulmia Lönnrot-aineiston luokitteluun

Leena Suopajärvi
Lapin yliopisto
14.4.2009

Sosiologisia näkökulmia Lönnrot-aineiston luokitteluun

Sukupolvi ja avainkokemukset

OK, eli ymmärsin siis, että tarinoita valitaan siten, että eri paikkakunnat ja myös ikäryhmät ovat kattavasti esillä. Tarinoitsijat edustavat siis erilaisia suomalaisia sukupolvia, joka voi olla hyvä käsite pohdittavaksi hankkeen kannalta. Ehkäpä tärkein kirja sukupolvitutkimuksen kannalta on ollut JP Roosin (1987) Suomalainen elämä, jossa tekijä tuolloin, 20 vuotta sitten, luokitteli suomalaiset neljään sukupolveen:
- sotien ja pulan sukupolvi (synt. 1900-luvun alussa)
- sodanjälkeisen jälleenrakennuksen ja nousun sukupolvi (synt. 1920-30 –luvuilla)
- sodanjälkeisen jälleenrakennuksen ja nousun sukupolvi (sodan aina ja heti sen jälkeen syntyneet)
- lähiöiden sukupolvi (1950-luvulla syntyneet).

Roosin keskeinen idea oli, että samaan sukupolveen kuuluneet ihmiset jakavat samankaltaiset avainkokemukset lapsuuden ja nuoruuden aikana. Näitä kokemuksia ovat eri sukupolville olleet esimerkiksi sota, elintason nousu tai kaupungistuminen. Elämänkokemuksia ja muistoja, jotka ovat yhteiskunnallisia ja yleisiä siten, että ne koskettavat laajoja ryhmiä, mutta ne koetaan yksilöllisen elämän arjessa. Usein ratkaisevana pidetään noin 20 vuoden korvilla tai nuorempana koettuja asioita. Esimerkiksi Tuula Melkas (2003) puhuttelee päivähoitosukupolvena niitä, jotka ovat syntyneet 1960-70 –lukujen taitteessa. Melkas esittää, että lapsuuden kokemus päivähoidosta on erotteleva piirre aiempiin sukupolviin ja vaikuttaa tuolloin syntyneiden elämänkokemuksiin.

Sittemmin sukupolvi-käsitteestä on (tietysti!) käyty akateemista väittelyä; puhutaan esimerkiksi 60-lukulaisista, vaikka tämä aktivistijoukko oli varsin pieni osa suuria ikäluokkia, heti sotien jälkeen syntyneitä nuoria. Useimmat suuriin ikäluokkiin elivät vielä varsin perinteisessä maataloudessa ja ainakin Pohjois- ja Itä-Suomen nuorisolle avainkokemus taisi enneminkin olla ns. suuri muutto Ruotsiin 1960-70 –lukujen taitteessa. Suurista ikäluokista löytyy mukava kirja Antti Kariston (2005) toimittamana. Kirjan alkuun on koottu vuosittainen tapahtumalista, muutama tärkeä tapahtuma Suomessa ja maailmalla – samalla voi vähän nuorempikin tarkastaa, mistä omat muistot alkavat.

Sukupolvet ja merkittävät avainkokemukset voivat antaa yhden ulottuvuuden aineiston luokitteluun, mutta se kategorisoi muistot iän/sukupolven mukaan. Kategorisointi ilmiön luonteen mukaan voisi olla kiinnostavampi; miten eri-ikäisten kokemukset ja tulkinnat samantyyppisestä asiasta vaihtelevat/pysyvät samoina.

Muistaminen identiteetin rakentamisena

Lönnrot hankkeen voi nähdä tehtävänä rakentaa suomalaista identiteettiä mikrohistoriallisten tarinoiden kautta. Nykyisin ollaan yhtä mieltä siitä, että erilaiset ryhmät tai yhteisöt, joihin kuulutaan, ovat entistä enemmän kuviteltuja, sillä ne eivät perustu aktuaaliseen, todelliseen vuorovaikutukseen vaan yhtenäisyyden tunteeseen ja ajatukseen – ”imagined communities”, kuten Benedict Anderson (1984) puhuu kansasta. Siten kollektiivinen identiteetti edellyttää abstraktioita, joihin ihmiset voivat kiinnittää erilaisia merkityksiä. Tässä mielessä historia on identiteettien luomisen ”aarreaitta”; Pekka Kaunismaa (1997): ”Nykyisiin ja liian konkreettisiin ominaisuuksiin vedottaessa symbolointiarvo tuntuu katoavan. Vanha kulttuuri on monesti parempaa kansallisen identiteetin rakennusmateriaalia kuin uudemmat rahvaan tai herrojen tavat.” Kansallinen identiteetti esimerkiksi rakentuu yleensä seuraavista rakennuspalikoista: yhteiset historialliset muistot, myyttiset kertomukset, kansakunnan symbolit ja traditiot kuten vaikkapa itsenäisyyspäivä ja muut kansalliset merkkipäivät. Eri kansoilla nämä identiteetin rakennuspalikat ovat erilaisia. Esimerkiksi Suomessa talvisota on merkityksellinen jaettu kokemus ja entistä enemmän kertomus; toisaalta sauna, viina ja sisu rakentavat suomalaisuutta omalla tavallaan pidettiinpä siitä tahi ei. (Kaunismaa 1997.)

Lapin yliopiston kulttuurihistorian professori Marja Tuomisen virkaanastujaisluento oli otsikoitu muistini mukaan näin: Menneisyys elää meissä. Yhteisö ilman historiaa on kuin ihminen ilman muistia; ja ihminen ilman muistia on todennäköisesti ihminen ilman identiteettiä (Vrt. Kaurismäen leffa; mies ilman menneisyyttä). Lönnrot-hankkeen kannalta onkin varmasti hyvä pitää mielessä, että historia luodaan aina uudelleen: mitä halutaan ja voidaan muistaa suomalaisuudesta vuonna 2009? Mistä edelleen vaietaan kansallisesti tai yhteisöllisesti? On myös hyvä muistaa Matti Kortteisen käsite onnellisuusmuuri, joka tarkoittaa onnellisuuden ”fasadin” ylläpitoa haastattelutilanteissa – tämä tulisi kai ylittää Lönnrot-hankkeessa?

Tarinat tutkimuskohteina: narratiivinen analyysi

Yksittäisetkin tarinat ammentavat kulttuurisesta kertomusvarastosta, joka tekee tarinat sosiologisen tutkimuksen kannalta kiinnostavaksi. Eli: mitä tahansa tarinoita ei voi kertoa. Tarinoilla on yleensä tietty (länsimainen) tarkoitus/opetus, soveliaat tapahtumat, tietty järjestys jne. Tarinat kertovat siitä yhteisestä ja jaetusta, joka ihmisten välille on syntynyt ja jota ylläpidetään ja muunnetaan juuri tarinoiden kautta. Suomalaisittain varmasti yksi keskeisimpiä jaettuja tarinoita on talvisodan tarina: Suomen kansan urhea taistelu suurta ja mahtavaa Neuvostoliittoa vastaan. Narratiivisessa tutkimuksessa on pohdittu sitä, onko olemassa universaaleja tarinoita ja mitä ne olisivat. Talvisota-esimerkissä se ehkä olisi ajatus pienen taistelusta suurta vastaan - ja niin, että pienen voitto koetaan eettisesti oikeampana. Tämäkin on kiinnostava kysymys, voisihan ajatella, että esim. lajien säilymisen kannalta nimenomaan on ratkaisevaa, että vahvemmat voittavat - olipa se vahvuus sitten mitä tahansa.

Heikki LT Heikkinen listaa tällaisia aiheita Ikkunoita tutkimusmenetelmiin II -kirjassa: syntymä ja kuolema, rakkaus ja seksuaalisuus, kasvaminen, kamppailu, katkeruus, kauna, kateus, lojaalisuus ja mustasukkaisuus, tahto valtaan tai vapauteen.

Tällaista luokittelu voisi ehkä käyttää aineiston jaottelun pohjana, mutta epäilenpä, että jaottelu on liian yleinen ja toisaalta kiinnittyy vain henkilökohtaiseen elämään. Myöskään narratiivien luokittelu esimerkiksi romanssi/komedioihin tai tragedioihin ei taida olla järkevää.

Ja mitä lopuksi voisi sanoa tarinoiden luokittelusta

Näiden eri näkökulmissa harhailujen jälkeen tuntuu, että tätä aineistoa ei voi kunnolla luokitella ennen kuin sitä on alkanut kertyä: kyse on aineistolähtöisestä jäsentämisestä eri kategorioihin. No, ymmärrän kyllä, että jonkinlainen rakenne tarinoilla täytyisi olla esillepanon kannalta. Siksi ehdottaisin, että projekti palaa alkulähteille eli tietysti: Kalevalaan! Aineiston jäsennyksessä voitaisiin käyttää teemoja, jotka Lönnrotin kokoamassa kansalliseepoksessamme nousevat esiin. Tämä edellyttää tietysti kirjan lähilukua tästä näkökulmasta. Koska itse en tätä ole tehnyt, soitin toimittaja Tapani Niemelle, joka hahmotteli, että erilaisia teemoja ovat esimerkiksi lähteminen, kuolema on läsnä Lemminkäisen äidin tarinassa, Väinämöisen tarina on sankaruutta hänen lähtiessään hakemaan Sampoa pohjolasta, Sammon takominen taas kytkeytyy esimerkiksi yhteisöllisyyteen. Tapani vinkkasi, että apuja löytyy esimerkiksi Kalevalan kulttuurihistoriasta (2008) tai Juha Pentikäisen Lönnrotin Kalevalasta (1985) tai Kalevalan maailmasta (1989). Siis: millaisia lähtemisen kuvauksia nykypäivän suomalaiset esittävät, miten yhteisöllisyys ilmenee, miten kuoleman kuvaukset ovat samanlaisia/erilaisia eri sukupolvilla. Nämä olisivat puolestaan sosiologian kannalta kiinnostavia kysymyksenasetteluja.