Aino Kannisto vastaa

 

 

 

 

 

 

Nettivieras Aino Kannisto on viisivuotisella apurahalla palkittu taidevalokuvaaja. Häntä haastateltiinn TV2:n Hullussa jutussa maanantaina 22.10. 2007 klo 21.20, uusinta tiistaina 23.10. klo 14.55.

Ohjelmassa toimittaja Esko Naskali ihmetteli kehuttujen taidevalokuvien helppoutta ja tyhjänpäiväisyyttä. Nuoret taiteilijat kuvaavat itseään istumassa apeana sängyllä tai seisomassa suihkussa. Mikä tekee tällaisista kuvista taidetta? Aino Kannisto sanoi, ettei pidä kysymystä kovin mielenkiintoisena. Hän kertoo kuvillaan jotain sellaista, mitä ei pysty sanoilla selittämään.

Katsojilla oli paljon kysymistä Aino Kannistolta, tässä niistä osa:

 

Kysymys 1:
Oliko valinta ryhtyä valokuvaajaksi helppo? Tarkoitan, kiinnostiko muiden (kuva)taiteen- alojen tekeminen myös paljon? Mitkä olivat syitä siihen, että sinusta tuli juuri valokuvaaja? T. innokas ihailijasi

Vastaus:   Runoilija Teemu Hirvilammi on sanonut että, joku haava ihmisellä täytyy olla, että se runoilijaksi ryhtyy.
      Jälkeen päin katsottuna ajattelen, että ammatinvalintani oli sikäli helppo, että en todella halunnut mitään muuta niin paljon kuin opiskella valokuvataidetta. Jostain syystä uskoin vakaasti, että valokuvauksen opiskeleminen taidekoulussa auttaisi minua eteen päin tilanteessa, jossa tunsin olevan täynnä tarvetta ilmaista itseäni mutta aivan lukossa kaikkien keinojen kanssa.
       Valokuva on minusta valtavan kiehtova väline, koska siihen sisältyy illuusio todellisuudesta. Voin rakentaa kameraa varten fiktiivisiä kohtauksia ja esittää henkilöitä joita arkitodellisuudessa ei ole olemassa. Jos kuva on kyllin huolellisesti tehty, lopputulos näyttää todelta, luo katsojalle illuusion todellisuudesta. Saan lapsenomaista iloa siitä, että kuviin keksimäni asiat näyttävät niin oikeilta ja tosilta. Saan myös valtavasti mielihyvää siitä, että voin tuoda kuvissa konkreettisesti esiin tunnetiloja ja epämääräisiä mielikuvia. Kun katson kuvaa, jossa tunnistan sisäisiä jännitteitäni, tunnen valtavaa mielihyvää ja helpotusta, oli kuva sitten itse tekemäni tai jonkun toisen tekemä.
        Kyllä minua muutkin taiteen alat kiinnostavat, kuten elokuva, sarjakuva ja kirjallisuus, joilla mielestäni voi ilmaista niin paljon narratiivisin keinoin. Omalla kohdallani tämä taiteen tekemiseni on kuitenkin vaatinut aika suurta sitoutumista ja samalla täyttänyt ilmaisun tarvettani niin hyvin, että en ole tuntenut tarvetta tehdä kokeiluja muilla välineillä.

----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------- 

Kysymys 2:
Hei! Millä taidevalokuvaaja elää, jos ei onnistu saamaan rahapalkintoja? Siivoushommia, hääkuvauskeikkoja?

Vastaus:   Hyvin harvat valokuvataiteilijat saavat rahapalkintoja, hyvin harvat taiteilijat ylipäänsä saavat rahapalkintoja. Monet valokuvataiteilijat elättävät itseään freelance-valokuvaajan töillä, jotkut kuvatoimittajina, useammat kaiketi kuvaamalla lehtiin ja mainostoimistoille. Itse ansaitsen rahaa opettamalla valokuvausta. Olen opettanut valokuvauksen perusteita ja pitänyt valokuvataiteen työpajoja, opettanut harrastajia ja ammattiin opiskelevia, lapsia, teinejä ja nuoria aikuisia.
     Monet taiteilijat ansaitsevat rahaa tekemällä jotain ihan muuta, hanttihommia jotka eivät liity koulutukseen ja alaan mitenkään. Apurahoja ei ole jaettavaksi niin paljoa kuin niiden tarvitsijoita ja ansaitsijoita olisi, palkintoja vielä vähemmän. Tuskin kukaan ryhtyy taiteilijaksi tehdäkseen rahaa.

----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------- 

Kysymys 3:
Eilinen ohjelma oli tosi hyvä! Kun teet näyttelyä odotatko katsojiksi teos- ja henkilöh-istoriasi tuntevia asiantuntijoita vai tavallisia kulttuurin kuluttajia? Onko katsojalla mielestäsi velvollisuus perehtyä teos- ja henkilöhistoriaasi ennen kuin hän voi arvioida uusia teoksiasi?

Vastaus:
Minusta katsojalla ei ole mitään velvollisuuksia. Hullu juttu-ohjelmassa Jan Kaila kaiketi arveli, että katsoja saa enemmän irti Elina Brotheruksen teoksista, mikäli hän tuntee Brotheruksen henkilöhistoriaa. Ei se silti mikään velvoite ole.
       Itse en ole halunnut tuoda esiin ns. elämäntarinaani tai yksityiskohtia henkilöhistoriastani teosteni yhteydessä, sillä ne eivät mielestäni ole julkisia asioita. Teokseni ovat julkisia, koska esitän niitä julkisesti mutta persoonani ja henkilöhistoriani yksityisiä.
       Katsojalla on oikeus kaikkiin mielipiteisiinsä ja oikeus arvioida teoksiani tietämättä minusta mitään. Toivon kovasti, että teokseni puhuisivat itse puolestaan, kommunikoisivat katsojan kanssa ilman, että minun henkilötietojani ja –historiaani tarvitaan selittämään mitään.

 

 

Kysymys 4:
Hullu juttu -ohjelmassa arvosteltiin terävästi taidevalokuvausta tyhjänpäiväisyydestä sun muusta. Vaikutit ohjelmassa rohkealta, etkä hätkähtänyt hankaliakaan kysymyksiä. Miten oikein sulatat tällaisen myös omaan työhösi kohdistuvan arvostelun?

 

Vastaus:
Mukava kuulla, että vaikutin mielestäsi rohkealta. Ohjelmassa esitetyt kysymykset ovat sellaisia, joihin joutuu tässä ammatissa toisinaan vastaamaan, joten en ollut tilanteessa ensi kertaa. Kaikenlaista arvostelua sietää ihan hyvin niin kauan kuin muistaa ettei kukaan toinen ihminen voi määritellä arvoani ihmisenä.

 

Kysymys 5:
Feminismin puitteissa arki - etenkin naisen arki - on noussut esiin marginaalista. Eivätkö omaa itseään arjen piirissä kuvaavat naistaiteilijat liity juuri tähän? Tätä ei kukaan ohjelman vieraista tainnut huomioida. Ohjelmassa esiintyneen mieskriitikon/ valokuva-taiteilijan tulkinnat naistaiteilijoiden teosten tyhjyydestä tai "ohuudesta" osoittivat mielestäni puutteellista tietämystä edellä mainitusta asiasta. On perusteltua tulkita ao. naistaiteilijoiden teoksia mainitusta feministisestä näkökulmasta, täysin riippumatta siitä ovatko nämä taiteilijat itse julkilausutusti feministejä vai eivät.
Kysyisin kuitenkin mielenkiinnosta seuraavaa: onko Aino Kannisto feministi tai tutustunut feministisen ajatteluun ja kulttuurikritiikin historiaan ja näkeekö hän omien teostensa olevan dialogissa tämän kanssa?

 

Vastaus: Esität mielestäni tärkeän huomion!
    En nyt muista keneltä tämä lause on peräisin mutta lainaan sitä kuitenkin: ”Jokainen ajatteleva nainen on feministi.”

 

Kysymys 6:
Miten onnistut tekemään niin syvällisiä ja koskettavia kuvia? t. Eero 

 

Vastaus: Kiitos Eero, tämä oli varmaan enemmän kohteliaisuus kuin kysymys.
Yritän tehdä näkyväksi sellaista nimeämätöntä, mikä minua koskettaa ja hiertää. Pyrin tekemään kuvia, joissa tunnistan jotakin minulle merkityksellistä, kuvia jotka tuntuvat minusta emotionaalisesti tosilta.
      Aina on läsnä se riski, että tekemäni kuva koskettaa lopulta vain minua itseäni, eikä avaudu kenellekään toiselle. Pyrin kuitenkin teoksillani kommunikoimaan, jollakin tavoin tavoittamaan toisen ihmisen. Sillä on minulle merkitystä, jos se mikä koskettaa minua, voi koskettaa myös jotakuta toista. Sillä silloinhan minä en ole maailmassa yksin.

 

Kysymys 7:
Ns. valokuvataiteilijat ovat, aivan kuten ohjelmassanne sanottiin, unohtaneet oman yhteiskuntansa täysin. Kun yhteiskunta kouluttaa henkilön kuvaamaan - on hänelle oltava edes kapea vastuu koulutuksen maksaneille tavallisille ihmisille. Mutta ei. Kuvaajat kuvaavat itselleen, kollegoilleen ja apurahajärjestelmälle?

Vastaus:  Ymmärrän kysymyksenasettelusi, sillä mielestäni Hullu juttu-ohjelma oli rakennettu provosoimaan tuollaisia ajatuksia. En ole ollut päättämässä ohjelman näkökulmasta, minua on vain haastateltu ohjelmaan ja haastattelustani on leikattu toimittajan mielestä ohjelmaan sopivia pätkiä.
        Kysymys vastuusta on kyllä mielenkiintoinen. Se on myös hyvin monimutkainen kysymys, johon tuskin pystyn tässä tyhjentävästi vastaamaan. Mikä on kansalaisen vastuu, riippuu varmaan kysyjän poliittisista näkemyksistä. Tuottaa mahdollisimman paljon verotuloa valtiolle? Olla oman onnensa seppä? Pitää huolta yhteiskunnan heikompiosaisista? Olla vastuullinen kuluttaja ja säästää luonnonvaroja tuleville sukupolville? Käyttää apurahansa tekemällä taidetta johon itse uskoo? Pyrkiä miellyttämään mahdollisimman monia?
        Kaikki kai me sekä kulutamme että tuotamme verovaroja ja muuta yhteistä hyvää yhteiskunnan jäseninä vaihtelevasti elämämme eri vaiheissa. Henkilökohtaisesti en usko että ihmisen vastuu yhteiskunnassa tiivistyy esim. veroeurojen tuottamiseen, mutta maksan mielelläni veroja, sillä haluan omalta osaltani olla ylläpitämässä julkista terveydenhuoltoa ja demokraattista koulutusmahdollisuutta kaikille.
        Tähän täytyy kyllä vielä sanoa, että en ole koskaan ajatellut tekeväni taidetta itselleni tai kollegoilleni tai apurahajärjestelmälle. Teen taidetta, koska se tuntuu henkilökohtaiselta välttämättömyydeltä. Työni on kuitenkin julkista. Esitän teoksiani julkisesti, jotta kuka tahansa voi tulla galleriaan niitä katsomaan. Tunnen vastuuta omasta työstäni, siitä että olen uskollinen omille päämäärilleni taiteessa. Tunnen vastuuta siitä, että käytän tämän valtion minulle suoman taiteilija-apuraha-ajan mahdollisimman omistautuneesti taiteelliseen työskentelyyni, sillä koen, että tämä on ainutlaatuinen mahdollisuus.
         Kommenttisi sisältää monia kiinnostavia ja monimutkaisia kysymyksiä. Kenelle taidetta tehdään? Mikä on taiteen tarkoitus? Mitä mieltä itse olet? Miten mielestäsi tämä valtion kouluttaman valokuvaajan vastuun tulisi realisoitua tavallisille ihmisille?

 

Kysymys 8:
Suurin osa varsinkin kanonisoitujen naiskuvaajien töistä on plagiaatteja, Cindy Sherman etunenässä kopioimisen kohteena. Oletko kuullut tällaista väitettä ja mitä siihen sanot?

Vastaus:    Cindy Shermaniin viitataan varmaan useasta syystä. Koska Sherman on niin tunnettu taiteilija. Koska hän on ensimmäinen (nais)valokuvaaja, joka voimakkaasti löi itsensä läpi amerikkalaisessa taidemaailmassa siinä vaiheessa, kun vielä käytiin keskustelua siitä, onko valokuva ylipäänsä taidetta. Shermahan ei suinkaan ollut ensimmäinen valokuvaaja, joka käytti itseään mallina kuvissaan, mutta hän oli ensimmäinen todella kuuluisaksi tullut.
      Ihmisellä näyttäisi olevan pyrkimys tyypittää ja kategorisoida asioita ja ilmiöitä, mikä on mielestäni ihan ymmärrettävääkin. Cindy Shermanin töitä voi totta kai tarkastella esim. yhden kategorian tyyppiesimerkkeinä, vaikka sellainen ajattelu ei välttämättä teekään oikeutta Shermanin tuotannolle.
      Itse olen aina kokenut, että omat lähtökohtani tehdä kuvia ovat hyvin erilaiset kuin Cindy Shermanin lähtökohdat tehdä kuvia. Tämä näkemys tietysti perustuu siihen, mitä olen lukenut Shermanin kertovan taiteen tekemisestään. Sherman on varttunut naiseksi 1950-60-luvun Amerikassa, ja hän on työstänyt tuotannossaan mm. tuon ajan populaarikulttuurin naiskuvaa. Minä olen kasvanut 1980-90-luvun Suomessa ja se maailma josta kuvani ovat saaneet vaikutteita on ollut toisenlainen. En myöskään kokisi mielekkäänä toimintana kopioida jonkun toisen kuvia. 
      Taideopintojeni myötä olen tietysti tutustunut Cindy Shermanin ja monien muiden tunnettujen taiteilijoiden teoksiin ja ne ovat totta kai osa sitä kuvamaailmaa johon myös omat kuvani syntyvät.
      Vertailu on tietysti yksi mahdollinen tapa lähestyä nykytaidetta ja kaikin puolin sallittua. Minusta se tuntuu kuitenkin usein samalta kuin vertaisi omenaa päärynään, kumpi nyt on parempi?

 

Kysymys 9:
Minkä DSLR kameran ostamista suosittelisit, jos ainoana kriteerinä olisi
Sinun mieltymyksesi? Entäs, jos kameran pitäisi maksaa korkeintaan 1000 €?

 

Vastaus:   En tiedä digikameroista paljoakaan. Itse kuvaan melko yksinkertaisella vanhalla keskikoon kameralla filmille. 
       Kameran hankkimisessa kannattaa ottaa huomioon omat käyttötarpeet ja tietysti hinta. Kamerakauppias voi olla sitä mieltä, että jokin malli on markkinoiden paras. Onko se paras kamera sinulle? Tarvitsetko kaikkia niitä ominaisuuksia, joita valmistaja tarjoilee, niin paljon, että olet valmis maksamaan niistä huikean summan? 
      Itse olen kiinnittänyt digikameroissa huomiota lähinnä kahteen seikkaan: onko kameran näyttö tarpeeksi suuri, ja kuinka hitaasti kamera reagoi sulkimen painamiseen: ehtiikö lapsi karata kuvasta ennen kuin kameran suljin on reagoinut laukaisimeen.
      Digikamerassa on monta hauskaa puolta: kuvaa voi katsoa saman tien, ei kulu rahaa eikä luonnonvaroja filmeihin, epäonnistuneiden otosten tuhoaminen on vaivatonta, kuvia voi parannella jälkikäteen.

 

 

Kysymys 10:
moikka!
opiskelen itse valokuvausta. haluaisin tietää mielipiteesi valokuvaajien
työllistymisestä seuraavina vuosina. voiko suomessa tienata elantonsa
kuvaamalla, vai onko suunnattava ulkomaille? entä millaista on työskentely
ulkomailla? kiitos kaunis!

Vastaus:   En ole itse varsinaisesti toiminut freelance-valokuvaajana, joten en ehkä oikein osaa vastata kysymykseesi. Uskoisin silti, että hyville valokuvaajille on aina kysyntää. Uskon myös, että kannattaa panostaa siihen, minkä kokee itselleen tärkeäksi. Onhan se ylellistä, että työnteko tuottaa valtavaa tyydytystä, vaikkei siitä suuria rahoja saisi. Tämä on tietysti arvokysymys.
     Ulkomaille kannattaa lähteä, jos haluaa työskennellä ulkomailla. Kokemukseni työskentelystä ulkomailla on melko suppeaa, sillä olen kuvannut vain omia taidehankkeitani ulkomaillakin. Useimmiten olen kuvannut hotellihuoneissa tai muissa puolijulkisissa tiloissa siten, ettei toimintani ole edellyttänyt suurta yhteistyötä paikallisten tahojen kanssa. Kielitaidosta on aina etua ulkomailla työskennellessä.
      Onnea valitsemallesi tielle! 

 

 

Kysymys 11:
Hei Aino, onko mielestäsi valokuvataidetta vain se että osaa sommitella ja
valaista (valosommitella) kuvan? Vai kuuluuko taitelijan osata myös
kuvaukset teknisempi puoli, suljinajat ja aukot? Eli voisiko kameran
valmistalla rouva/herra X ja taiteilja Y sommittelee ja painaa laukaisijaa.
Ja vielä, saako taidevalokuvan tehdä photoshopissa? Tai parannella melko
hyvää valokuvaa paremmaksi kuvaksi tietokoneavusteiseksi.

 

Vastaus:   Onhan paljon tunnettuja taiteilijoita, jotka eivät itse toteuta teoksiaan, jotka tekevät ideointi- ja ajattelutyön mutta teettävät toteuttavan työn toisilla. On myös valokuvataiteilijoita, jotka työskentelevät tällä tavoin.
         Minulla on valokuvaajan koulutus, mutta en itse paina sulkimen laukaisijaa silloin, kun esiinnyn itse kuvissani. Assistentti painaa laukaisijaa. Minulle on tärkeää tietää, millä keinoin saan aikaan tietynlaisen vaikutelman kuvaan. Jos en ymmärtäisi valokuvauksen teknisiä lainalaisuuksia, en osaisi käyttää niitä hyödykseni ilmaisussani.
        Miksei taidevalokuvaa saisi tehdä photoshopissa? Miksei valokuvaa saisi parannella photoshopissa? Kuka sen nyt voisi kieltää? Tämä koko kysymyksenasettelu on varmaan peräsin luontokuvaajien välisestä polemiikista. Monille luotokuvaajille tuntuu olevan tärkeää ajatus valokuvan autenttisuudesta. Ei tällaista keskustelua käydä valokuvataiteen parissa.
        Minusta koko kysymys siitä mikä on taidetta ja mikä ei ole taidetta, on ihan hassu. Taiteilija ei ole suojattu ammattinimike kuten arkkitehti tai lääkäri. Kuka tahansa voi kutsua itseään taiteilijaksi, eihän se mitään haittaa. Kuka tahansa voi kutsua tekeleitään taiteeksi, eikä sekään mitään haittaa tee. 
        Itse mietin taidenäyttelyssä sitä, onko jokin mielestäni kiinnostavaa taidetta, mitä annettavaa jollakin teoksella mahdollisesti on, puhutteleeko tämä teos minua. Pohdin myös taiteilijan motiiveja, mietin sitä minkä tähden jokin teos on tehty. Oletan, että taiteilijalla on jokin syy tuottaa juuri tällainen teos tai näyttelykokonaisuus.

  

Kommentti:
Ei kysymystä, mutta kommentti: olen Aino Kannisto -fani. Minulle lavastetut kuvasi kertovat tarinoita. Tarinoita kertovat kuvat saattavat jäädä pitkäksikin aikaa mieleeni ihan kuvamuodossa, jossa niitä katselen ja mietiskelen. Ohjelmassa Turun junalla tullut miespuolinen taidekriitikko on mies, joten on ihan ymmärrettävää että hän ei pysty katsomaa maailmaa naisen silmin. Hienoa että nykytaiteessa on niin monta suomalaista naisvalokuvaajaa jotka tuo esiin nähtäväksi naisen elämää/ tunne-elämää. Minulla on ollut tilaisuus tutustua suomalaiseen taidevalokuvaukseen viime vuosina. Kuten Jan Kaila sanoi, minä tunnen sen kieltä, toisin kuin jääkiekko-ottelussa jonka sääntöjä en tunne. Siellä todella katselisin lähinnä ihmisiä, silmäni ei pysyisi kiekon perässä.

 

Vastaus: Kiitos kannustavasta kommentistasi. Toivotan antoisia hetkiä taiteen parissa jatkossakin!

 

      Katsoja voi olla teoksistani mitä mieltä hän haluaa, tahtoa ostaa työni kotiinsa, kirjoittaa tuohtuneen kommentin vieraskirjaan tai yleisönosastoon, kiittää koskettavasta elämyksestä, haluta ostaa postikortin muistoksi tai jakaa kanssani nuoruudenmuistonsa, jonka jokin kuvani on hänessä nostanut esiin. Kaikki reaktiot ovat yhtä mahdollisia.